Kato äiti!
Tekoälystä, rajoista ja tekemisen ilosta
Ilahduin viime viikolla, kun tuttu lukion opettaja pyysi minua mediataitojen tunnille vastaamaan opiskelijoiden tekoälyyn ja työelämään liittyviin kysymyksiin. Hän lupasi lähettää kysymykset etukäteen. Odotan uteliaana, millaisia näkökulmia nuorten kysymykset avaavat.
Tekoälystä puhutaan niin paljon, että välillä tuntuu kaiken olennaisen olevan jo sanottu. Teknologia-alalla toimivan yrityksen johtajana näen läheltä kysymykset turvallisuudesta, datasta, sääntelystä ja siitä, miten organisaatiot ylipäätään pysyvät kehityksen vauhdissa. Omassa työssäni pohdin paljon arkisempaakin asiaa: miten saisimme tekoälyllä enemmän aikaan?
Ja vapaa-ajalla olen ennen kaikkea utelias kokeilija. Tekoäly on auttanut minua rakentamaan veneenohjaajakurssille oppimista tukevan matkapurjehdussimulaattoripelin, joka toisen vuoden jälkeen vaikuttaa toimivalta pedagogiselta menetelmältä! Tekoäly on myös auttanut pitämään kirjaa ensimmäisen villapaitani silmukoista ja laskemaan lisäyksiä. Ihan itse neuloin!
Silti kiinnostavimmat tekoälykysymykset tulevat minulle tällä hetkellä äidin roolista.
“Kato, äiti!” vai “Joo joo, mä hoidin sen”
Omat lapseni ovat yläkoulussa ja lukiossa. Hankin heille tekoälypalvelun ilmaistunnukset melkein heti, kun se oli mahdollista. Lähdimme yhdessä leikkimielisesti kokeilemaan: Mitäs tämä osaa? Missä se menee metsään? Kuinka vakuuttavasti se pystyy olemaan väärässä?
Olen edelleen vahvasti tällaisen kokeilukulttuurin kannalla. Luovan teknologian parissa työskennellessäni yksi tärkeistä ajatuksista oli, että teknologiaa opitaan tekemällä, kokeilemalla, rakentamalla, mokaamalla ja yrittämällä uudelleen.
Nuorten kautta koitan kurkistaa myös tulevaisuuteen. Millainen on työelämä, johon he aikanaan astuvat? Mitä tapahtuu työlle identiteetin, yhteisön, osaamisen ja merkityksellisyyden lähteenä, jos suuri osa nykyisestä tietotyöstä voidaan tehdä ainakin osittain tällaisen koneen kanssa?
Ja tekoäly osuu nuoren elämässä muutenkin kiinnostavaan kehitysvaiheeseen. Teini rakentaa vasta käsitystä siitä, kuka minä olen, missä olen hyvä, mihin pystyn ja mitä itse ajattelen. Samalla kehittyvät moraali ja hyvin tarkka tutka sille, mikä on reilua. Vanhempana tunnistan kaksi aivan erilaista lausetta:
“Kato, äiti!”
ja
“Joo joo, mä hoidin sen.”
Ensimmäisessä on yleensä jotain, mistä halutaan näyttää jälki. Katso mitä tein. Katso mitä keksin. Katso, että osasin. Jälkimmäisessä tehtävä on hoidettu, palautettu, check, done. Molempia tarvitaan elämässä. Kaikesta ei tarvitse innostua, eikä jokaisen koulutehtävän tarvitse olla suuri oppimisen elämys. Mutta tekoälyn myötä tehtävien hoitamisesta tuli yhtäkkiä todella helppoa. Mitä silloin tapahtuu ensimmäiselle lauseelle, vai onko huoleni turha?
Oppimiseen kuuluu myös kitkaa. Huono ensimmäinen versio, väärä vastaus ja hetki, jolloin ei vielä osaa, ovat usein juuri niitä hetkiä, joiden yli pääsemisen jälkeen tekee mieli sanoa: “Kato!”
Toisaalta tekoäly voi synnyttää täsmälleen saman kokemuksen. Se voi auttaa nuorta pääsemään alkuun, ymmärtämään asian, joka ei muuten auennut, tai tekemään jotain, mitä hän ei olisi yksin uskaltanut edes kokeilla. Minulle kävi vähän niin ensimmäisen villapaidan kanssa. Tekoäly laski ja piti kirjaa. Minä neuloin. Ja oli oikeastaan yllättävän hauskaa jakaa tämä prosessi chattaillen. Ja jälkeenpäin teki mieli näyttää muille, että katsokaa, mitä minä tein!
Syntyykö teko- tai tukiälyn avulla enemmän “Kato!”-hetkiä vai enemmän “joo joo, hoidin sen” -hetkiä?
Entä jos oikein toimiva häviää?
Sitten tulee reiluus. Jos tekoälyn käyttäminen kokeessa tai tehtävässä on kielletty, mutta osa käyttää sitä silti, sääntöjä noudattava nuori voi joutua hankalaan tilanteeseen. Aikuisen vastaus voi olla liian sinisilmäinen: hän toimi oikein.
Nuoren näkökulmasta tilanne on vakavampi, jos kyse on arvosanoista, opiskelupaikoista ja tulevaisuuden mahdollisuuksista. Kuinka monta kertaa pitää nähdä sääntöjä rikkovan pärjäävän paremmin ennen kuin alkaa miettiä, onko rehellisyys vain vähän tyhmää. Silloin keskustelemme moraalista, luottamuksesta ja oikeudenmukaisuudesta. Siksi pelisääntöjä tarvitaan. Ja niiden pitää olla sellaisia, että nuori ymmärtää, miksi raja kulkee juuri siinä.
Aikuisillakin on harjoitukset kesken
Kuinka monelle on jo tullut vastaan tilanne, jossa kiireessä antaa tekoälyn tuottaa tarvittavan tekstin, lukee sen nopeasti läpi ja lähettää eteenpäin? Sitten vastaanottaja sanoo: “Hmm. Luin tämän läpi. Vaikuttaa vähän tekoälyn tekemältä.” Minusta on täysin okei sanoa noin. Meille syntyy parhaillaan uudenlainen tekoälyetiketti. Tekoälyllä kannattaa säästää aikaa, mutta ei siirtää työtä toiselle. Jos minä säästän puoli tuntia generoimalla kolme sivua tekstiä tai rivikaupalla koodia ja sinä käytät moninkertaisen ajan sen tulkitsemiseen, tehostimmeko työtä vai siirsinkö vain oman työni sinulle?
Oma ajansäästöni ei välttämättä ole yhteistä tehokkuutta. Ehkä hyvään tekoälyn käyttöön kuuluukin uudenlainen kohteliaisuus: minun ei pitäisi ulkoistaa omaa kiirettäni sinun työpöydällesi.
Kokeilukulttuuri tarvitsee rajat
Tämän olen oppinut luovissa projekteissa: vapaus ja rajat eivät ole vastakohtia. Taiteessakin täydellinen vapaus ei välttämättä synnytä parasta lopputulosta. Haiku syntyy sääntöjen sisällä. Säveltäjä valitsee instrumentit. Kuvataiteilija rajaa materiaalinsa. Ohjelmoija päättää, millä työkaluilla ja reunaehdoilla jotain rakennetaan. Raja voi synnyttää luovuutta. Sama pätee tekoälyyn.
Koulussa tarvitaan rajoja sille, milloin tekoäly auttaa oppimaan ja milloin haluamme nähdä, mitä opiskelija itse osaa. Työpaikalla tarvitaan yhteisiä pelisääntöjä datasta, vastuusta ja myös työkulttuurista. Niitä rakennetaan parhaillaan yhdessä – korkeakouluissa esimerkiksi IT:n, opetuksen kehittäjien, opettajien ja johdon kesken. Ja maailman tehokkaimpia tekoälymalleja kehittävät yritykset tarvitsevat rajansa omalla tasollaan.
Tätä kirjoittaessani Suomen Kuvalehti otsikoi tekoälykehitystä käsittelevän juttunsa pysäyttävästi: Estäkää meitä! Tekoälyn kehittäjät haluavat, että joku rajoittaisi heidän työtään. Mittakaava on aivan toinen, kun pyyntö kohdistetaan Yhdysvaltojen presidentille, mutta kysymys on pohjimmiltaan tuttu: kuka asettaa rajat, mille ja miksi? Ja kun pyyntöä esittävät yritykset, joiden liiketoiminnassa ja teknologiassa liikkuvat valtavat rahat ja intressit, väistämättä herää vielä yksi kysymys: mitä kaikkea me emme tästä kehityksestä vielä näe?
Ilman rajoja ei synny vapautta vaan helposti kaaosta ja anarkiaa. Mutta huonot, epäselvät tai epäoikeudenmukaiset rajat eivät nekään toimi. Luovan kokeilun maailmasta käsin huomaan pohtivani, miten seuraavat asiat toteutuvat:
* Toimijuus tarvitsee vapautta.
* Luovuus tarvitsee kokeilemista.
* Kokeileminen tarvitsee rajoja.
* Ja rajat tarvitsevat oikeudenmukaisuutta.
Kun menen tunnille, haluan ensisijaisesti kuulla, mitä nuoret kysyvät. Mikä heistä tuntuu reilulta? Missä tekoäly auttaa heitä oppimaan ja missä se tekee liikaa heidän puolestaan Mistä työn merkityksellisyys tulevaisuudessa syntyy?
Heini Karppinen
---
SK 40/2026 (maksumuuri)
Estäkää meitä! Tekoälyn kehittäjät haluavat, että joku rajoittaisi heidän työtään.
